Mytologia · 06
Muinaiset olennot
Suomen metsissä, soilla ja kallioissa asui olentoja, joita ei tavattu päivällä eikä puhuttu ääneen. Osa oli suuria ja tyhmiä, osa pieniä ja kieroja, osa pelkkiä varjoja ihmisen omasta pelosta.
MytologiaMitä vanhat tarinat kertovat
Metsä oli täynnä väkeä, jota ei nähnyt. Se ei ollut tyhjä eikä hiljainen — se oli täynnä katseita, askelia ja ääniä, jotka katosivat, kun käänsi pään. Metsästäjä tiesi, ettei hän ollut yksin, vaikka ei nähnyt ketään. Väki kulki poluilla, joiden nimiä ei tiedetty, ja asui paikoissa, joita ei saanut häiritä.
Hiisi tarkoitti alun perin pyhää paikkaa — uhriharjua, lehtoa tai kiveä. Kristinuskon myötä merkitys kääntyi, ja hiidet tulivat jättiläisiksi ja trolleiksi. Hiidenkirnut — syvät kivikuopat — olivat hiisien jauhinkiviä. Mikä oli pyhää, muuttui pelottavaksi, ja pyhä paikka sai uuden väen.
Maahiset asuivat mäkien ja kivien alla. Ne olivat pieniä, vahvoja ja herkkiä loukkaantumaan. Niiden maailma oli meidän peilikuva: nurinpäin, takaperin, kaikki toisin päin. Jos ihminen rakensi liian lähelle, maahiset saattoivat aiheuttaa sairauden tai onnettomuuden. Pyytämällä anteeksi ja tarjoamalla lahjaa ne lepyttyivät.
Näkki ui vesillä ja houkutteli lapsia syvyyteen. Se oli veden vaara, pitkätukkainen ja kylmä. Äidit varoittivat: älä mene liian lähelle laituria, älä katso veteen liian pitkään, älä lähde seuraamaan outoa ääntä rantakaislikosta. Näkki ei ottanut kaikkia — se otti vain ne, jotka eivät kuulleet varoitusta.
Peikko oli suuri, tyhmä ja vaarallinen jättiläinen, mutta helposti harhautettavissa. Tarinat kertoivat, miten nopeajalkainen paimen johti peikon suohon tai kallionkoloon. Menninkäinen oli pieni, kiero ja kateellinen olento, joka varasti, huijasi ja katosi ennen kuin kukaan ehti tarttua.
Painajainen, Mara, oli yön kauhu, joka istui nukkuvan rinnalle ja puristi. Se imei elinvoimaa ja jätti uhrinsa vanhemmaksi, harmaammaksi, tyhjemmäksi. Herääminen siihen oli kylmää hikeä ja tukehtumisen tunnetta. Se oli fyysinen — se painoi, ja se tuntui.
Virvatulet olivat suolla kulkevia valoja, 'väki joka on kadottanut kotinsa'. Ne eksyttivät matkalaisen syvemmälle suohon, kutsuivat nimeä ja näyttivät tuntemattomien kasvoja. Aarnivalkea oli niiden vastakohta: oranssi, paikoillaan palava merkkituli, joka paljasti pyhän aarnihaudan eikä eksyttänyt. Se oli aarteen merkki, ei ansaa.
Kalmanväki ei ollut yksittäinen olento, vaan kuolemasta tarttuva voima. Se jäi hautaan, kuolemanpaikkaan ja kuolleen vaatteisiin. Siksi pestiin kädet ja poltettiin vaatteet hautajaisten jälkeen. Kalma ei ollut paha — se oli voima, joka etsi uuden isännän, jos vanha oli poissa. Siitä kerrotaan enemmän Tuonela-artikkelissa.
Pelin maailmassaMiten tämä ilmenee Sammuneissa Revontulissa
Hiidet ovat pelin vihollisia: hiisi_jaa, hiisi_sarvi, hiisi_sieni, hiisi_varjo. 'Pakkasen Enkeli' on lumivaipan alle kahlittu hiisi, jonka Kipinä vapauttaa yhdeksännessä jaksossa. Se päästää sadat vuodet pidätellyn huudon.
Maahiset asuvat omassa linnassaan ja hallitsevalt maan voimaa kaivoksissa. Vihollisina: maahinen_kaivaja, maahinen_kuningas, maahinen_mage, maahinen_sieni.
Mörkö liukuu esiin pimeydestä talvella. Sen silmät ovat tyhjät ja täynnä yksinäisyyttä. Se kaipaa sielun lämpöä. Pelaaja voi antaa sille rauhan tai karkottaa sen revontulien valolla.
Painajainen (Mara) on lukittu koristeltuun laatikkoon metsässä. Se on tumma, karvainen hahmo, joka istuu päällä ja imee elinvoimaa. Herääminen siihen on kylmää hikeä ja tukehtumisen tunnetta.
Virvatulet ovat suolla kulkevia valoja — 'väki joka on kadottanut kotinsa'. Aarnivalkea on niiden vastakohta: oranssi, paikoillaan palava merkkituli, joka paljastaa pyhän aarnihaudan eikä eksytä.
Hiisi
Jäähiisi
Sienihiisi
Varjohiisi
Maahiskuningas
Maahisvelho
Virvatuli
Sielukaasu
Kirottuhaltija
Shamaanipeikko
Liittyvät artikkelit
Koe tämä pelissä —
Lataa Sammuneet Revontulet